sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Ihana kamala 2-vuotias.

Silloin kun Kosti oli kaksi, niin Tilda oli juuri syntynyt ja oltiin muutettu uuteen kotiin. Ajattelin silloin että kaikki ne uhmakiukut ja temppuilut johtuivat niin isoista elämänmuutoksista. Perunpa puheeni, tuo neiti on ihan samanlainen.. Ainakin kaksi kertaa pahempana. Onko kaikki 2-vuotiaat tällaisia? 

Tilda vähän piirsi liiduilla..
Kosti 2v. Imetin Tildaa, niin Kosti päätti ottaa itse välipalaa.


Ennen lapsia kun olin päiväkodissa töissä ja podin kovaa vauvakuumetta, ajattelin aina että en mie niinkään vauva-aikaa odota, vaan sitä ihanaa maailmaa tutkivaa taaperoa. Niin, lapset näyttää sen parhaimman puolensa hoidossa ja kylässä. Kotona se pieni tehosekoitin pääsee sitten valloilleen.



Vauva-aikana lasta kuljetetaan neuvolaan tarkistettavaksi vähän väliä ja tehdään vanhempien voimavarakyselyitä. Miksi ihmeessä neuvolakäyntejä ei voisi olla myöhemminkin useammin? Mie ainakin koen tarvitsevani apua kahden uhmaikäisen maailmankuvan selvittämisessä. Enkä ymmärrä miksi se tuntuu niin isolta kynnykseltä vain soittaa sinne neuvolaan ja pyytää apua. Toisaalta luulen, että jos asuttaisiin ihan tavallisessa kodissa kynnys olisi paljon pienempi. Pelottaa mitä siellä sanottaisiin, kun näkevät miten remontin keskellä myö asutaan. 




Jokatapauksessa onhan kaksivuotias aivan ihana. On ihanaa nähdä miten jokapäivä se lapsi oppii ja kehittyy ja miten tarkkaavainen kaksivuotias onkaan! Kuulen usein, miten muut ihmettelevät Tildan omatoimisuutta ja kielellistä kehitystä. Ihana kuulla, että on edes jossain onnistunut. Mutta välillä se on myös taakka. Välillä ei vain jaksa. Kun meidän neiti papupata ei meinaa olla hetkeäkään hiljaa tai jos on, niin tietää että nyt ollaan töllöntöissä. Tai kun neiti päätti vähän rasvata käsiään.. ja kaiken muunkin. Tai kun neiti halusi piirtää liitutaululle.. ja myös sohvaan. Tai kun neiti halusi laittaa kissoille ruokaa.. koko ison pussin kuivaraksuja. 


Kyllä myö annetaan Tildan osallistua, sitä ei tarvitse pelätä. Tilda saa laittaa meidän kanssa ruokaa, pestä pyykkiä ja astioita, auttaa sytyttämään pönttöuuniin tulet.. Mutta niinä hetkinä, kun pitäisi esimerkiksi kerhoon lähteä ja pukea reippaasti päälle, neiti keksiikin tehdä kaikkea muuta.


Myönnän, että miulla ei ole pitkät hermot. Kyllä mie valitettavasti huudan välillä. Jälkeenpäin harmittaa, koska siitä ei ole mitään apua. Tilda huutaa vain takaisin. Vaikka huudan, niin mie pyydän myös anteeksi. 
Kyllä meillä silti halaillaan paljon, luetaan yhdessä satuja ja pidetään toisiamme kädestä niinkauan kunnes uni tulee. Vaikka myö riidellään, niin kyllä myö myös rakastetaan. Ollaan Tildan kanssa niin samanlaisia ja ehkä sen takia otetaan niin helposti yhteen. Tildan kiukkukohtauksen aikana annan Tildan kiukuta rauhassa. Kymmenen minuutin päästä Tilda tulee halaamaan ja sanoo "äiti, kiukku meni pois". Siinä vaiheessa miun sydän sulaa. 


Yritän ajatella, että tämä on vain vaihe, kyllä se jossain vaiheessa helpottaa. Samalla pelottaa, että mitä jos tekee jotain väärin? Tämä on se vaihe, kun lapsi rakentaa sitä omaa minäkuvaa ja käsitystä muista ihmisistä. Lapsi rakentaa sitä omaa tapaa toimia muiden ihmisten kanssa ja omaa tapaa käsitellä omia tunnetiloja. Mitä jos mie vanhempana rakennan lapsillemme huonon pohjan, koska en vain osannut tulkita ja käsitellä heidän temppuilujaan oikein?
 Miksei kukaan kertonut miten vaikeaa vanhemmuus on? 
Toisaalta ei se kyllä olisi muuttanut mitään, nuo kaksi pientä on tärkeimmät asiat miun elämässä (Villen lisäksi). <3

6 kommenttia:

  1. Aika samoilla fiiliksillä... Ahdistaa kanssa asua lasten kanssa remontin keskellä. Väsyttää, kun öisinkin hillutaan ja vajaa 1,5v saa koko ajan mahdottoman sekotuksen aikaiseksi... Eskarilainen on sinänsä jo helppo, joskin hiukan kanssa uhmitellaan ja etsitään itseä. Ja pitäisi myös itsekin jaksaa tehdä jotain remontin eteen... =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie oon yrittänyt ajatella, että kunhan kesä tulee niin sitten jaksaa. Vaikka talvi onkin niin ihanaa aikaa, mutta tuo se omat haasteensakin. Kesällä on niin helppoa kun lapset voi olla ulkona vaikka koko päivän ja jotenkin itelläänkin on virtaa enemmän tehdä remonttia. Mie oon nyt antanut luvan itelleni päikkäriaikana lösähtää sohvalle, katsoa telkkaria ja syödä vaikka suklaata:). Tsemppiä sinnekin!:)

      Poista
  2. Hei. Löysin blogisi sattumalta.
    Mukavaa luettavaa koska olen kotoisin Aholasta ja käynyt ala-asteen samaisessa koulussa.
    Tsemppiä remppahommiin! ��
    T: Katri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja tervetuloa seuraamaan meidän remonttikaaosta:)

      Poista
  3. Hmm, neljä muksua on ollut mulla joskus kaksivuotiaita, ja kaikkiin on pätenyt nuo samat jutut. :D Nyt nuorin on neljä, ja ehkä pieniä merkkejä uhman ja kaikenlaisen rasittavuuden pienestä lievenemisestä on ilmassa. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli kyllä tästä hengissä selvitään..!:D

      Poista